Suomalaisella lakikielellä on takanaan jo monisatavuotinen historia. Kirjalliset ensiaskeleet otettiin todennäköisesti 1580-luvulla, jolloin laadittiin ensimmäinen lakikirjasuomennos, kuningas Kristofferin maanlaki. 1600-luvun edetessä suomenkielistä lakitekstiä oli yhä enemmän, sillä omat suomennoksensa saivat myös kuningas Maunu Eerikinpojan kaupunginlaki, kirkkolaki, sota-artiklat sekä metallien ja mineraalien louhintatyötä käsittelevät ns. vuorityöasetukset.

Ensimmäiset lakitekstit olivat ruotsin kielestä käännettyjä, ja suomentajien on pitänyt parhaan harkintansa mukaan kääntää myös sellaisia termejä, joita tuskin on arkikielessä viljelty paljoakaan. Hyvä esimerkki on nykykielen termi pesänkavallus, jota ennen lakiteksteissä on esiintynyt monia muitakin ehdokkaita saman käsitteen nimityksenä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan pesänkavallus on ”rikos, johon tietynlaisen yhteisön (esim. kuolinpesän tai yhtiön) jäsen syyllistyy anastaessaan yhteisön omaisuutta”. Vanhoissa lakiteksteissä kyse on usein siitä, että joku varastaa omaisuutta omilta perheenjäseniltään.

Kuningas Kristofferin maanlain ensimmäinen suomentaja oli Tukholmassa työskennellyt suomalainen pappi Martinus Olavi, joka tunnetaan historiankirjoissa arvokkaasti myös nimellä herra Martti. Kirkonmiehenä Martinuksen sydäntä lähellä olivat varmaankin enemmän hengelliset asiat kuin lainsäädäntö, sillä hänen käännöstyönsä ei kaikilta osin ansaitse parasta mahdollista arvosanaa. Esimerkiksi pesänkavallusta merkitsevä ruotsinkielinen lakitermi on epähuomiossa käännetty väärin. Termi esiintyy tekstissä kahdessa kohdassa, joista toinen on lainkohtien sisällysluettelo ja toinen varsinainen lakiteksti, johon sisällysluettelo viittaa. Sisällysluettelon suomennos on paatin varkaus ja varsinaisen tekstin suomennos on paatin siirtäminen. Mikä on saanut Martinuksen ajatukset harhautumaan pesänkavalluksesta veneilyyn?

Virheen taustalla on erehdys ruotsinkielisen yhdyssanan hahmottamisessa. Alkukielinen sana on bodräkt. Ruotsinkielinen lakikirja painettiin vuonna 1608, joten tätä ennen koko maassa oltiin yksinomaan käsikirjoitusten varassa, ja niiden kirjoitusasuissa oli vaihtelua. Vanhoissa lähteissä bodräkt-sanasta tunnetaan esimerkiksi asut bodraet, bootzdret ja botz draeth. On mahdotonta tietää täsmällisesti, minkälainen kirjotusasu termillä oli Martinuksen tuntemassa ruotsinkielisessä lähteessä. Ilmeistä kuitenkin on, että Martinus on hahmottanut yhdyssanan alkuosan olevan båt, vaikka todellisuudessa yhdyssanan osat ovat bo ja dräkt. Väärinkäsitystä on varmasti edesauttanut se, että tekstissä edeltävä lainkohta käsittelee kalojen ja kalaverkkojen varastamista. Veneily lienee tuntunut teemaan sopivalta ajatukselta.

Martinuksen alkuperäinen suomennoskäsikirjoitus on kadonnut, mutta siitä tunnetaan useita kopioita, joihin kaikkiin käännösvirhe on päätynyt mukaan. Siitä huolimatta virhe on kyllä havaittu ja tiedostettu jo varhain. Martinuksen lainsuomennoksen pohjalta uudistetun käännöksen kuningas Kristofferin maanlaista laati 1600-luvun alussa Kalajoen kirkkoherra Ljungo Thomae, joka tunnetaan yleisesti myös Ljungo Tuomaanpoikana. Hän huomasi ja korjasi Martinuksen käännösvirheen ja käyttää samoissa kohdissa termejä talouden haukutelemus (=houkutteleminen) ja talouden wiettelemys. Oman suomennoksensa esipuheessa Ljungo arvostelee edeltäjänsä työtä, tosin nimeä mainitsematta, koska ensimmäisen lainsuomentajan henkilöllisyys ei ollut hänen tiedossaan.

Seuraavan maanlainsuomennoksen laati lainlukija Abraham Kollanius vuonna 1648. Hän puolestaan valitsi ilmaisut taloin cappalten kätkeminen ja taloin cappalen culjettaminen. Kaikissa kolmessa lainsuomennoksessa huomiota herättää se, että käsitteestä käytetään kahta eri termiä. Tarkastelemani ruotsinkieliset lähteet eivät selitä asiaa, joten syy jää arvailun varaan. Kenties Martinuksen kohdalla kyse on vain pienimuotoisesta huolimattomuuteen perustuvasta epäjohdonmukaisuudesta, ja muut suomentajat ovat halunneet syystä tai toisesta noudattaa tätä esikuvaa. Mainitut suomennokset ovat olemassa ainoastaan käsikirjoituksina. Ljungon ja Kollaniuksen tekstit kyllä pyrittiin saamaan painoon, mutta asia ei kummassakaan tapauksessa edennyt loppuun asti. Painetun lakikirjan puuttuminen on varmasti osaltaan hidastanut termien vakiintumista.

Suomenkielinen painettu koko kansaa koskeva lakikirja näki päivänvalon vuonna 1759, kun Ruotzin Waldakunnan Laki ilmestyi. Siinä puolestaan käytetään vastaavassa yhteydessä ilmaisua salainen cotowiemä. 1800-luvulla suomen kieltä alettiin toden teolla kehittää monilla käyttöaloilla, myös lakikielen termien osalta. Sen ajan lähteissä puhutaan yleisesti kotivarkaudesta ja pesävarkaudesta. Vuonna 1880 valmistunut Elias Lönnrotin suursanakirja ei vielä tunne pesänkavallusta, mutta vuonna 1883 ilmestyi Ruotsalais-Suomalainen Laki- ja Wirkakielen Sanasto, johon sana sisältyy.

Harri Uusitalo

Kirjoittaja on lakikielen kehitykseen perehtynyt suomen kielen tutkija Turun yliopistosta.

Palaa takaisin blogin etusivulle