Uusi avaus uuden ajan alun henkilöhistoriaan
Viime kesäkuussa ilmestyi Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika (2024) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana. Teos on pääasiallinen tutkimustulos Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena -hankkeesta, joka oli käynnissä Tampereen yliopistolla vuosina 2021–2024. Hanketta johti professori Raisa Maria Toivo, ja sen tutkijoina työskentelivät filosofian tohtorit Tiina Miettinen, Mari Välimäki ja tämän tekstin kirjoittaja Jenni Lares. Hankkeen rahoittajana toimi Jalmari Finnen säätiö. Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika -teos on julkaistu avoimesti saataville. Tässä kirjoituksessa esittelen teoksen ja tutkimushankkeen taustoja sekä päätuloksia.
Hankkeen taustalla olivat omat havaintomme siitä, kuinka paljon uuden ajan alun tutkimusta tehdään henkilöiden kautta ja heihin keskittyen, mutta henkilöhistoriallisen tutkimuksen teoreettinen keskustelu on käsitellyt lähes yksinomaan modernia aikaa. Hankkeen tavoitteena oli rakentaa siltaa henkilöhistorian ja uuden ajan alun välille. Aiemman tutkimustradition lisäksi tutkimme sitä, miten varhaismoderni aikakausi vaikuttaa henkilöhistoriallisen tutkimuksen tekemiseen ja mitä uutta henkilöhistoria voi aikakaudesta paljastaa.
Teos koostuu kahdesta osasta, samoin kuin tutkimushankekin. Ensimmäisessä osassa Miettinen ja Välimäki selvittivät, miten ja keistä henkilöhistoriaa on aiemmin kirjoitettu, ja toisessa osassa kaikki hankkeen tutkijat pohtivat esimerkkien kautta uusia tapoja kirjoittaa uuden ajan alun henkilöhistoriaa. Teoksen johdannossa luodaan tutkimusasetelma sekä esitellään aiempaa henkilöhistoriallista tutkimusta, ja teoksen loppuluvussa vedetään kirjan tutkimustuloksia yhteen sekä avataan uusia suuntia ja näkökulmia tulevalle tutkimukselle.
- Kuva: Jenni Lares.
Henkilöhistoriaa ennen ja nyt
Henkilöhistoria on aina ollut valtavan suosittua ja kiehtonut etenkin suurta yleisöä. Ensimmäisiä suomalaisia elämäkertoja olivat esimerkiksi keskiaikainen Pyhän Henrikin legenda sekä Turun hiippakunnan paimenmuisto, johon kirjattiin piispojen elämänkulkua. Elämäkertoja kirjoitettiin siis jo keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla. Varhaismoderni henkilöhistorian tutkimus lähteekin liikkeelle jo aikakauden aikana kirjoitetuista henkilötarinoista.
Uuden ajan alussa kirjoitettiin pääosin suurmiesten, kuten hallitsijoiden ja piispojen elämäkertoja, mutta myös esimerkillisten naisten tarinoilla on pidempi historia kuin äkkiseltään ajattelisi. Miettinen kirjoittaa luvussa ”Esimerkkejä ja opettavaisia tarinoita” Turun akatemian kirjastonhoitajasta, Frans Michael Franzénista (1772–1847), joka julkaisi vuonna 1798 teoksen Om svenska drottningar. Nimensä mukaisesti teos käsitteli Ruotsin kuningattaria, ja Franzén halusi kuningattarien pienoiselämäkerroilla innostaa suomalaisia naisia lukemisen ja historian pariin. Naisten elämäkertoja julkaistiin siis jo yli kaksisataa vuotta sitten, vaikka aihevalintansa puolesta valtaapitäviin naisiin keskittynyt teos on varsin perinteinen. Kuninkaallisten elämäkerrat kiinnostavat kuitenkin edelleen, ja Miettinen vertaakin SKS:n Vähäisiä lisiä -blogikirjoituksessaan Franzénin teosta elokuussa 2024 ilmestyneeseen Satu Jaatisen teokseen Suomen kuningattaret.
- Uuden ajan alusta on säilynyt vain vähän ja valikoidusti henkilöhistorian perinteisiä lähteitä, kuten kirjeitä ja päiväkirjoja. Harvinainen poikkeus on Jacobina Charlotta Munsterhjelmin (1786-1842) teinivuosien päiväkirja, joka on esillä Kouvolan museossa. Kuva: Tiina Miettinen.
Tutkimuskohteena varhaismoderni yksilö ja yhteisö
Uuden ajan alun henkilöhistoriaa on kirjoitettu paljon, sillä uuden ajan alussa politiikka, kauppa ja hallinto olivat vahvasti henkilösidonnaisia. Näitä tutkimuksia ei kuitenkaan ole aina haluttu kehystää henkilöhistorioiksi, vaan ennemminkin kirkon, kaupankäynnin, talouden tai toimijuuden historiaksi yksittäisen henkilön tai henkilöiden avulla. On kuitenkin lähinnä näkökulmaero, tutkitaanko tiettyä ilmiötä yksittäisten henkilöiden kautta vai henkilöä itseään kiinnittäen hänet samalla yhteisöönsä ja elinpiiriinsä, niin kuin hyvä henkilöhistoriallinen tutkimus tekee.
Vaikka henkilöhistoria on suuren yleisön keskuudessa suosittua, se ei ole aina nauttinut arvostusta akateemisissa piireissä. Tämä on todennäköisesti syy sille, miksi yksittäisiin henkilöihin keskittyvää tutkimusta ei ole haluttu kehystää henkilöhistoriaksi ja miksi henkilöhistorian teoriaan ja metodeihin keskittyvä tutkimus on edelleen vähäistä.
Henkilöhistoriaksi nimetyn tutkimuksen vähäisyyteen voi vaikuttaa myös käsitys henkilöhistoriasta elämäkertana. Uuden ajan alun ihmisistä saa harvoin kirjoitettua kokonaista kehdosta hautaan -tyylistä elämäkertaa, ja monesti voimme tietää tutkimushenkilön vaiheista vain hänen aikuiselämänsä tai joidenkin siihen liittyvien tapahtumien osalta. Moderni henkilöhistoriallinen tutkimus tarjoaa tähän kuitenkin apua elämänkerronnan (eng. life writing) käsitteen avulla. Elämänkerronnan välinein voi tutkia sitä, millä tavalla elämästä ja elämänvaiheista kerrotaan, ja toisaalta käyttää näitä palasia menneen elämänkulun tutkimiseen. Hankkeen johtaja Toivo ottaa omassa luvussaan ”Elämänkokemus” askeleen pidemmälle ja tarkastelee ihmiselämän kulkua elämänkokemuksen käsitteen avulla. Historiantutkimuksessa kokemus ymmärretään sekä yksittäisenä tapahtumana että sille annettuna selityksenä tai tulkintana. Nämä selitykset vaikuttavat myös yhteiskuntaan ja siihen, mitä ihmiset voivat olettaa kokevansa. Kokemus sitoo yhteen yksilön ja yhteisön tai yhteiskunnan.
Henkilöhistoria nostaa tutkimuskohteeksi myös sellaiset elämäntarinat, joista tiedämme vain palan sieltä ja toisen täältä. Kirjoittamassani luvussa jäljitin 1600-luvun lopun Pohjanmaalla elänyttä kersantinleskeä, joka hankki elantonsa myymällä alkoholijuomia ja jota epäiltiin suhteesta naimisissa olevan miehen kanssa. Aviorikosoikeudenkäynnissä kerrottiin paljon naisen elämänkulusta, jota täydensin muista lähteistä löytämilläni tiedoilla. Henkilöhistoriallinen tutkimus, samoin kuin kokemuksen käsite, mahdollistaa myös eri elinpiirien tai ilmiöiden yhdistämisen yhden henkilön avulla: tutkimassani kersantinleskessä yhdistyivät niin sotahistoria, työn historia, alkoholinmyynti- ja juomakulttuuri sekä maaseudun sosiaalihistoria. Yhdistämällä eri ilmiöitä ja tutkimusperinteitä henkilöhistoria voi tuoda uusia tutkimustuloksia näihin kaikkiin.
Samanlaista uutta tulkintaa ja näkökulmaa sovelsi Välimäki piispojen puolisoita käsittelevässä luvussaan ”Akateeminen perheyhteisö yksilön kokemuksena”. Piispojen elämäkertoja on Suomessa kirjoitettu jo uuden ajan alusta lähtien, mutta niissä ei ole juurikaan käsitelty heidän puolisoitaan, jotka olivat käytännössä välttämättömiä tehtävän hoidossa. Puoliso hoiti taloutta, perheen omistuksia ja maatiloja sekä saattoi hätätilanteessa hoitaa joitain papin virkaan liittyviä tehtäviä, kuten laatia todistuksia, minkä Välimäki osoittaa. Piispoilta ja muilta valtaapitäviltä miehiltä on usein säilynyt henkilökohtaista aineistoa, kuten taloudenpitoon liittyviä dokumentteja, erilaisia asiakirjoja ja kirjeenvaihtoa, joiden avulla voi tutkia myös naisia ja perhettä. Uusi näkökulma mahdollistaa siis jo tunnettujen aineistojen monipuolisemman käytön ja uuden tarkastelukulman esimerkiksi tässä tapauksessa kirkkohistoriaan.
Uusia henkilöhistoriallisia näkökulmia
Toivomme, että Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika toimii käsikirjana kaikille uuden ajan alun henkilöhistorioista kiinnostuneille ja inspiroi uusiin näkökulmiin ja lähtökohtiin menneisyyden ihmisten tutkimisessa. Henkilöhistoriallisen tutkimuksen perinne on keskittynyt suurmiehiin, ja vasta viime vuosikymmeninä naisten elämäkerrat ovat saaneet enemmän julkisuutta. Niin sanottujen tavallisten miesten historiat ovat kuitenkin pitkälti kirjoittamatta. Miltä näytti sotilaan tai rengin elämä uuden ajan alussa? Miesten elämäkerroissa ei juuri pohdita sukupuolta ja sen tuomia mahdollisuuksia tai rajoituksia, vaikka naisten elämäkerroissa nämä näkökulmat ovat lähes poikkeuksetta läsnä. Miesten osalta korostuisivat myös intersektionaaliset eli moniperustaiset tai risteävät näkökulmat sukupuolen vaikutuksista yksilön elämään.
Koska henkilöhistoriaa on kirjoitettu pääosin modernina aikana eläneistä ihmisistä, myös sen käsittelemät näkökulmat ovat moderneja. Miltä näyttivät sellaiset teemat kuin yksilö tai sukupuoli uuden ajan alussa, ja miten esimoderni ymmärrys näistä vaikutti aikalaisten elämään? Miettinen avaa varhaismoderneja sukupuolikäsityksiä luvussaan ”Kustaviaanisen ajan tädit modernin kynnyksellä”, jossa hän tarkastelee 1800–1900-luvuilla eläneiden kirjoittajien muisteluita vanhoista tädeistään. Tätien epänaisellista, jopa miehekästä käytöstä selitettiin esimodernin ajan mentaliteetilla ja muuttuneilla sukupuolirooleilla, mutta omituisuuksistaan huolimatta nämä tädit olivat kuitenkin hienoja ja rakastettuja naisia.
Myös moderni jako yksilöön, ympäristöön ja yhteiskuntaan saa haastetta uuden ajan alun tutkimuksesta. Jäämme innolla odottamaan, millä tavalla tulevissa henkilöhistoriallisissa tutkimuksissa käsitteellistetään esimerkiksi luontosuhdetta tai ihmisen ja eläimen välistä suhdetta. Henkilöhistoria mahdollistaa eri tasojen, ilmiöiden ja toimijoiden lomittumisen ja risteämisen yhden ainutkertaisen yksilön elämässä, joten sillä on paljon annettavaa sekä uuden ajan alun tutkimukselle että käsityksellemme menneisyydestä.
FT, historiantutkija Jenni Lares työskentelee apurahatutkijana Tampereen yliopistolla.
